24.7.2013 Keskiviikko
Havahduin ääneen joka kuulosti aivan siltä kuin vangit olisivat laahautuneet pitkin tyrmän käytäviä jaloissaan ruosteiset kahleet. Silmäni avattua tajusin olevani telttassa ja muistin oitis missä olin. Katsoin kelloani ja viisarit näyttivät seitsemää eli olin nukkunut noin neljä tuntia, pois lukien se aika kun heräsin yöllä huomatakseni, että yksi ilmapatjani säiliöistä oli tyhjentynyt.Turhapa tässä enää yrittää nukkua kun aavistelin, että kahleiden ääni tuskin vähenee seuraavien tuntien aikana. Kahleiden ääni lähti Kebnekaiselle johtavasta polusta tai paremminkin kivistä joita vaelluskenkä jos toinenkin jauhoi.
Ylös, ulos, Servicehusiin aamupalalle ja takaisin teltalle pakkaamaan tarvittavat tavarat päiväreppuun. Lisäksi otin matkaan suomenarmeijan vanhan kaasunaamarilaukun johon pakkasin retkikeittimeni (Esbit-kenttäkeitin), polttoaineen (Esbit -palat sekä pieniä honkapilkkeitä), pakin (M1942 canteen), sapuskat ja termarin jossa kahvia. Kroppa ei ollut ehtinyt palautua eilisestä 20km vaelluksesta, mutta ajattelin että kyllä se tästä lämpiää kunhan vain pääsen liikkeelle. Juuri kun olin lähdössä alkoi kuulua suomalainen molotus teltan ulkopuolelta. Suomalainen pariskunta oli ilmeisesti pysähtynyt ensimmäiselle tauolleen telttani kohdalle, joten kävin heitä moikkaamassa. Kertoivat että olivat jo kolme vuotta aikaisemmin käyneet Kebnekaisella, mutta huippu oli jäänyt muutamien satojen metrien päähän veden ja voimien ehdyttyä. Ensimmäinen ajatus oli, että voiko ihminen olla niin poikki ettei jaksa muutamaa sataa metriä enää kävellä. Ilmeisesti voi, mutta voiko käydä itsellekkin ajattelin. No ei, eihän tuo ole kuin 20km lenkki tai vähemmän. Pariskunnan naispuolinen pelaaja neuvoi, että kannattaa ottaa matkaan aurinkorasvaa. Aluksi vähän epäröin kun olin jo aamulla kroppaani voidellut aurinkorasvalla ja eihän tässä mihinkään Marbelloon oltu menossa. Taivuin kuitenkin ja otin matkaan kokonaiset 200ml aurinkorasvaa. Turhaa painoa sanoisin, mutta jos joku on Kebnekaisella jo aikaisemmin käynyt niin kyllä se on parempi luottaa kokeeneempien sanaan.
Nyt varsinainen matka alkoi ja ensimmäiset 5km oli helppoa ja mainitsenpa senkin, että vasen nilkka tässä vaiheessa vielä OK, peruskoulu arvosanoilla 9½. Ensimmäisen 5km aikana kuitenkin harhailin "mainstreetista" ja kulkemani polku vei alas lähelle puroa vai jokiko se nyt on (Kittelbäcken vai Giebmejohka?) joka läntistä polkua pitkin kulkiessa pitää ylittää. Joka tapauksessa reitiltä löysin kengänpohjan päkiäosan. Mietin vain, että onkohan ko. vaeltaja kääntynyt takaisin jos on huipulle ollut menossa vai onko ollut jo huipulta tulossa. Veikkaan jälkimmäistä, koska aika turta pitää kuskin olla, jos ei huomaa että osa auton pidosta ja jousituksesta jää matkalle. Tietenkin jos ei ole välineitä (teippiä, rautalankaa, pikaliimaa, narua, suutaria, jne...) matkassa jolla hajonneen kengän saisi korjattua, niin minkäs teet. Tietenkin roskan olisi voinut korjata matkaan, jos kulkija on edes huomannut sen pudonneen.
Samoihin aikoin huomasin, että lauma mummukoita oli lähtenyt myös samalle reitille. Ajattelin, että nuo eivät kyllä ikinä pääse huipulle ja jos pääsevätkin niin eivät palaa tämän auringon aikana lähtöpisteeseensä.
 |
| Kaffedalen kaukana vielä |
Ennen Vierramvare -tunturia pysähdyin laaksossa keittelemään keitoksia, koska huomasin että moni muukin oli tehnyt samoin. Ruotsalaiskolmikolla oli näemmä samat ajatukset, joten parkkeerasin heidän viereen ja muutama sananen vaihdetiin. Suomalaispariskunta saavutti minut tässä vaiheessa ja pariskunnan miespuolinen osallistuja kertoi, että tämä on aikalailla viimeinen piste mistä vettä saa ennen huippua. Vähän ennen tätä keskustelua ruotsalainen vaeltaja aasialaisine tyttöystävineen/vaimoineen kertoi, että olemme nyt puolessa matkassa jos matkaa kartalta mitataan, joten ajattelin että riittääköhän minun 0,5l mehupullo, pakin ~litra ja termarin kahvi huipulle asti. Tiesin loppumatkan huipulle kuluttavan juotavaa enemmän kuin alkumatka, paistoihan aurinko lähes pilvettömältä taivaalta joten join vettä ruokailun yhteydessä niin paljon kuin napa veti.
Ruokailun jälkeen matka jatkui ja edessä oli jyrkähkö nousu Duolbagornin ja Vierranvárrin välistä jossa polun oikealla puolella oli luminen rinne. Ajattelin, että jos lumelle pääsen, niin sitä pitkin on helmpompi nousta, koska sitten ei tarvitse varoa keikkuvia kiviä, joita koko loppumatka käytännössä oli. Jos joku on käynyt Pyhän Noitatunturilla ja kulkenut kesäreittiä eli Noitatunturin eteläpuolta niin reitti on jokseenkin samanlaista kivirakkaa, mutta Kebnekaisella paljon arvaamattomampi. Nousu Vierranvárrin päälle alkoi jo tuntua vasemman nilkan lisäksi myös kunnossa, joten päätin istahtaa Vierranvárrin
huipulla olevien
kivipatsaiden luona. Naamaa ja käsivarsia hieman kipristeli, joten arvasin auringon antaneen osansa, joten ei muuta kuin rasvaushommiin. Onneksi luotin kokeneempien neuvoihin. Suomalaispari saavutti minut ja tässä vaiheessa he esittelevätkin itsensä; Ilona ja Sami. Mummukat yllättivät ja myös he saapuivat huipulle juuri kun olin lähdössä alaspäin kohti Kaffedalenin laaksoa.
Nyt alkoi sitten lasku laaksoon joka oli ainut lasku koko matkalla Kebnekaisen huipulle. Pohjalle päästyäni muistin kuinka vihaan tulla alaspäin, koska alaspäin tuleminen ottaa melkoisesti polviin vaikkei selässä olisikaan reppua kummempaa painoa.
Laakson pohjalla oli pieni puron tapainen josta täytin juomapullot, sillä niin muutkin näytti tekevän. Hieman kyllä epäilytti ottaa vettä kyseisestä paikasta, koska ihmiset olivat kulkeneet sieltä täältä lumisen puron yli ja laakson pohjalla saattoi olla mitä tahansa valumavesiä Vierranvárrin ja Kebnekaisen suunnalta. Vähän jo väsähtäneenä kävelystä ja lyhyistä yöunista naureskelin, että jos saan tästä vedestä jonkun p*sk*taudin niin saa varmaan joku muukin, liukastellaan sitten p*sk*ssa koko sakki.
Lähdin jatkamaan nousua kohti huippua, jota ei ollut vielä näkynyt kuin kerran vilaukselta joitain tunteja aikaisemmin. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ja tunsin viillon vasemmassa nilkassa. Pitihän se arvata, sieltä se pirulainen alkaa esittelemään sarviaan. Nousin varmaan 50 metriä ja oli pakko pysähtyä, koska nilkka oli jo sen verran kipeä etten voinut laskea painoa vasemmalle jalalle juuri ollenkaan. Seuraavat 50 metriä piti nojailla keppeihin jo reilummasti ja taas piti pysähtyä. Ei tästä tule mitään ajattelin. Olen väsynyt, nilkka sökönä ja tiesin että tulevat laskeutumiset tappaa vielä polvetkin. P#rkl, periksi ei anneta ja sisulla ylöspäin kerran tänne asti on tultu. Ajattelin etten aio tehdä tästä samanlaista päiväkirjamerkintää, minkä Ilona ja Sami olivat tekemässä eli joutuvat tulemaan uudestaan kärsimään tämän kivirakan, koska huippu jää ensimmäisellä kerralla saavuttamatta. Nyt ymmärsin kuinka voimat todellakin voivat loppua tällä reissulla.
50 metriä taas kohti avaruutta ja nyt jo hengästyin hiukan sen lisäksi että nilkka oli kuin tulessa. Ei p#rkl, ei tämä tule onnistumaan millään. Mitä järkeä tulla hajottamaan nilkka tänne asti. Viimein oli pakko ottaa ensiapulaukku ja nielaista särkylääke kurkusta alas.
Onneksi olin ottanut matkaan kepit joihin nojaten pääsin huipun juurella sijaitsevien mökkien kohdalle. Kävin vain vilkaisemassa lännenpuoleista uudempaa mökkiä jonka vieressä oli huussi. Sisällä näky oli aika sanoin kuvaamaton. Hirveä roskakasa heti oven vieressä käytävällä ja sisällä kosteus oli niin huima, että ikkunat olivat huurussa ja koko kattoladoitus oli homeessa. Lompsin ulos ja samassa aloin muistelemaan, että mistähän pienestä puronnorosta hetki sitten otin vettä jotta sain särkylääkkeeni nielaistua, koska ulkona oli huussi ja tuskin sitä on aina tyhjennetty kun se täyteen on tullut. No empä jaksa liukastelua tai mitään muutakaan mahaan liittyvää nyt tässä mietiskellä vaan jatkan eteenpäin.
Jätin ruokalaukkuni ison kiven viereen vanhemman mökin kohdalle, jossa en edes viitsinyt käydä. Katselin taaksepäin hieman maisemia, jotta löytäisin takaisin laukulle huipulta palattaessa. Parit energiapatukat naamaan ja kohti huippua. Särkylääke helpotti vähän nilkkakipua, mutta hauskuus koko hommasta oli kaukana. Käytännössä kepit toimivat vasempana jalkana ja kieli puruluuna.
 |
| Vierramvaren päältä |
Mutustelin energiapatukkaa kun nuorehkoja ruotsalaisia tuli huipulta alaspäin. Kovasti tuntui olevan asiaa ruotsiksi, enkä pystynyt tarinantulvaa keskeyttämään koska pureskelin jankkimaista energiapatukkaa. Lopulta näytin käsilläni Timeout -merkkiä jonka poika ymmärsi ja lopettikin heti demonikielen tavaamisen, mutta tytöt vain jatkoivat turinointiaan. Lopulta sain sanottua, etten puhu ruotsia. Kieli vaihtui englanniksi ja nuoret kertoivat, että jo seuraavan punaisen kiven kohdalta huippu näkyisi. Lunta oli jo paikoin ja kun saavutin tämän punaiseksi maalatun kiven, siitä ei näkynytkään huippu vaan seuraava punainen kivi. Mitäs helkaria, taasko minua huijattiin. Rinne oli jo loiva tässä vaiheessa joten kiristin vauhtia seuraavalle punaiselle kivelle joka olikin lähellä. Voihan Dejavu ja Bon Voyage, huippua ei näkynyt vieläkään vaan seuraava iloisen punainen kivi loisti lumen keskeltä. Sen saavutettuani huippu näkyi vihdoinkin sekä joukko retkeilijöitä lumisen huipun juurella.
Ruotsalaiskolmikko oli saapunut paikalle tuntia aikaisemmin ja ihmettelivät että mikä minulla kesti. Esittelin heille turvonnutta nilkkaani ja edes harpilla ei saa niin pyöreitä silmiä kuin tällä nuorimmalla ruotsalaisella oli, joten eipä viivyttelyni syytä tarvinnut heille edes tulkata.
Reppu selästä, sommat keppeihin ja kohti huippua. Huippu oli kapeampi kuin oletin, vain muutamia kymmeniä senttejä. Jos jalka olisi jommalle kummalle sivustalle liukastunut niin se olisi ollut siinä tämä maallinen taival, joten jäärautojen vuokraus Fjällstationilta ei ehkä olisi ollutkaan huonoa idea.
Keli oli puolipilvinen, joten näkymä oli aika hurja. Aivan kuin olisi keikkunut neulan nokassa josta näkymä kantoi varmaan sadan kilometrin päähän. Pilvet tuntuivat olevan oudon matalalla, joka teki kokemuksesta vielä vaikuttavamman.
 |
| Näkymä huipulta |
Yhtäaikaa huipulle tuli ruotsalaismies ja syy huipulle tulemiseen hänellä ja hänen kaverillaan oli, että tämä oli hänen polttarien päätepiste. Otappas minusta kuva niin pääsen pois, tokaisin.
Sitten lähdin vyörymään alaspäin ja huomasin, että vasen nilkka on aika huonona.. suomeksi p*skana. Laskin korkeassa polviasennossa alas lumista huipun reunaa, mutta ruotsalaiskaverukset laskivat lumisen rinteen persmäkeä. Itse en olisi tohtinut, kun kuka tietää millainen kivipiikki siellä törröttää heti lumen alla ja pahimmassa tapauksessa kassit ratkeaa tai vähintäänkin housujen persaus. Olisihan se perin ikävää jos täällä housujen persaus ratkeaisi ja loppu matkan ratkelmasta vilkkuisi kalsarit =). Liuin alas ja samalla Ilona ja Sami tulivatkin vastaan, ilmeisesti toista kertaa ei enää peräännytä. Spectacular!
Mummukatkin kävivät vuoren huiputtamassa ja vetivät bisseä huiputuksen kunniaksi. Aika hurjia muoreja. En tiedä olinko tuulen alapuolella vai aistit vain herkällä kun selvästi haistoin maltaan tuoksun sekä Baijerilaisen itärinteeltä poimitun humalan.. no ei nyt sentään... oluen minä vain haistoin ja vesi herahti kielelle. Nyt hieman harmitti, että jouduin jättämään Kiirunasta ostamani rommipullon autoon, koska pullo painoi puolisen kiloa. Tosi gramman-viilaaja-vaeltaja katkaisee hammasharjan ja puristaa hammastahnatuubista liian tahnan pois, joten ajattelin että puoli kiloa on puoli kiloa. Sami kertoi myöhemmin, että tosi grammanviilaajat jopa repivät varusteistaan turhat logot ja korvaa metalliset vetoketjujen vetimet naruilla.
Juuri kun Ilona ja Sami liukui alas huipulta, vastaan tuli ilmeisesti saksalaisperhe, joilla oli kaksi lasta mukana; tyttö ja poika. Lapset eivät varmasti olleet kuin korkeintaan 8 vuotta, joten nämä lapset eivät olleet mitään nykyajan vässykköitä. Hatun nosto!
Se siitä, puolet matkasta vielä edessä ja tiesin sen olevan yhtä juhlaa, koska alaspäinhän tullaan nopeammin. Koska ylös kipuaminen kesti kahdeksan tuntia niin alas mennään varmaan viidessä. Kuvan ottanut ruotsalaismies aikoi ehtiä vielä ennen yhdeksää Fjällstationiin tilaamaan oluen. Itse vähän epäilin, että niinköhän onnistuu koska kello oli jo ehtinyt yli neljän iltapäivällä.
Ei muuta kuin matkaan. Ilona ja Sami lyöttäytyivät mukaan tai minä heidän. Juhlat olivat aika huonot heti alusta lähtien, sillä alaspäin tuleminen otti nyt nilkan lisäksi polviin. Mihinhän jätinkään ruokalaukkuni, se oli se iso kivi, joo sehän se oli, samanlaisia kiviä vain näkyi joka paikassa. Hieman suuntimia ympäröivistä huipuista ja muistelin että kohti Duolbagornin
kruununmallista huippua pitää mennä ja sielthän se mökki ja laukkui löytyi. Laskeutuminen Kaffedalen solaan ja vaikka nojasin reilusti keppeihin silti nilkkaan koski välillä niin paljon, että jouduin pistämään silmät kiinni. Se on ehkä tyhmintä mitä tuollaisessa rinteessä voi tehdä. Alhaalla solassa lämmittelin sapuskaa ja ehdotin Ilonalle ja Samille, ettei minua tarvitse odotella, koska minulla menee kuitenkin tovi ruokailessa.
Mummukat olivat jo lähteneet ja ilmeisesti he jättivät pussikeittopussinsa solaan kivelle. Niin hienolta kun vielä hetki sitten tuntui, että vanhat ihmiset jaksavat nousta tänne asti, niin eivät sitten jaksa viedä roskiaan mennessään. Mielessäni mitätöin heidän suorituksen huipulle pääsystä. Asiahan on nyt niin, että kun tuonne solaan jätetään ruuantähteitä ja jätöksiä, niin kyllä sinne vähintään linnut löytävät tiensä helpon ruuan perässä ja sittenhän linnutkin jättävät jätöksensä sinne, pahimmillaan puroihin mistä juodaan. Sen pitemmittä miettimisiä lähdin kipuamaan kohti Vierramvaren huippua. Ylöspäin nouseminen tuntui huomattavasti mukavammalta kuin alaspäin meneminen. Jossain vaiheessa nousua tavoitinkin aikaisemmin lähteneet Ilonan ja Samin. Vierramvarelta laskeutuminen oli tuskaisin vaihe koko reissulla, sillä jokainen askel piti miettiä tarkkaan, sillä jokainen askel tuntui nilkassa ja polvissa. Jouduin pitämään useita taukoja ja vaikka kehoitinkin Ilonaa ja Samia lähtemään sillä he liikkuivat selvästi nopeammin, silti he jäivät odottelemaan. Saavuimme lumiselle uralle josta aikaisemmin olin noussut. Mummukat olivat joitain kymmeniä metrejä alempana. Nyt päätimme mekin laskea hieman persmäkeä. Vauhtia oli pakko jarrutella, koska rinne oli hyvin jyrkkä ja lopulta päätyisi kivikkoon, joten mihinkään vapaapudotukseen vauhtia ei kärsinyt päästä. Mäkeä laskemalla saimme mummukat kiinni. Harmi kun en ottanut niitä solaan jätettyjä ruokapusseja matkaan, jotta olisin voinut kysyä mummukoilta, että unohtivatko he nämä lähtiessään.
No matkaan ja mummukat lähtivät harhailemaan kauas vasemmalle kun polku kulki oikealle. Tylsää ja veemäistä alamäkeä joka tuntui sen verran alaraajoissa joten lisää särkylääkettä naamariin ja matka jatkuu. Parit purojen ylitykset, lukemattomat jalkojeni lepuuttelut ja lopulta Fjällstationin maston punainen lamppu näkyikin.
 |
| Puron ylitys |
Kellohan oli jo yli puolen yön ja baari oli kiinni ts. mitään kiirettä ei enää ollut ja ajalliset tavoitteet vain menneitä unelmia. Matkalla ohitimme vielä isän ja pari teini-ikäistä poikaa joista toinen poika oli kyllä loppuun ajettu. Jossain vaiheessa taaksemme ilmestyi pieni poika ja tajusin, että huipulla vastaan tullut perhe oli saanut meidät kiinni. Pohdin ja hieman häpesin mielessäni, kuinka hitaasti nilkutankaan jos kerran pieni poika saa meidät kiinni. Lopulta maston valo olikin jo vieressä ja telttani myös ja kelloni kertoi että matka oli kestänyt 18 tuntia, UGH! Aika kauas 12 tunnin tavoitteesta, mutta minkäs teet kun koivet on mitä on. Suihkulla sukan pois ottaessani ihmettelin jalkani omituista muotoa ja värisävyjä. Nilkka oli reilusti turvoksissa ja Nikkaluoktasta Fjällstationille siirtymisen aikana oikeaan päkiään saamani rakko oli kasvanut jo teelusikan kokoiseksi. Rakko oli pinkeä, koska sen osittain peitti rakkolaastari. Aika veikeän näköinen pieni pallo, joka sykki sydämmen tahtiin punaisena ja valkoisena.
Ruokailun jälkeen kömmin takaisin teltaan ja ajattelin että, rakko pitää puhkaista, koska muuten se ei ehdi parantua perjantaiksi kun silloin olisi edessä Nikkaluoktaan siirtyminen. Kaivoin esiin neulan, paperia ja desinfiointiaineen. Välittömästi kun tökkäsin neulan rakkoon rakkonestettä suihkusi metrin kaaressa, koska rakkolaastari oli venynyt kireäksi kuminauhaksi rakon päälle. Koska istuin teltan oven suulla, ensimmäinen roiskaus lensi telttaan sisälle, sitten nopeasti oikaisin koipeni pihalle, jotta loppu neste lentäisi ulos päin. Melko huvittavan näköistä kun jalasta lentää sellaisessa melkein puolen metrin kaaressa rakkonestettä sydämmen sykkeen tahtiin. Naureskelin mielessäni, että rakon puhkaisu olisi pitänyt tehdä vasta aamulla ja esitellä sitä ohi kulkeville vaeltajille jotka suuntasivat Kebnelle. Varmaan osa olisi kääntynyt samantien takaisin.
Keppeihin nojaaminenkin näemmä verotti jonkun verran, sillä kädet olivat niin turvoksissa ettei rannekello mahtunut kädestä pois. Olkoot sitten siinä ja ei muuta kuin särkylääkettä ja lihastarentouttavaa naamariin ja unta kuulaan. Lihastarentouttavia joudun napsimaan aina silloin tällöin Myotonian vuoksi ja niissä on sellainen pirullinen seikka, että ne väsyttää melkoisesti. Nyt tuo seikka ei haitannut pätkääkään, päinvastoin.
Työnnä naru kompassin läpi.
Sen jälkeen sama narunpään solmitaan kuvan mukaisella tavalla naarassolkeen ja lopputulos on viimeisen kuvan mukainen.
Myös pitempi pätkä työnnetään uronsoljen läpi kahdesti.
Ujuta molemmat päät kompassin läpi.
Keskimmäiset kaksi narua kannattaa käsitellä yhtenä naruna.
Nyt naru tulee vasemman narun ali ja sitten toistetaan sama kuvio kuin edellä, mutta toiseen suuntaan.
Parin kierroksen jälkeen kannattaa kiristellä löysät pois. Kiristelyä pitää tehdä myös soljen suuntaan. 
Tätä touhua jatketaan niin kauan että saavutetaan kohta johon kompassin halutaan tulevan, yleensä se kai halutaan keskelle ranneketta.
Sitten narun pää viedään kompassin läpi toiselle puolelle.
Homma jatkuu nyt tästä taas kiertämällä vasemman narun yli ja sitten ali ja keskimmäisten yli jne...
Lopuksi naru pujotetaan takapuolelle hihnan keskeltä (vasemman ja keskimmäisten narujen välistä).
Nokkapihdeillä pää vedetään keskimmäisten narujen alle.
Varmuuden vuoksi neljän narun ali.
Niinku näin ikkää.
Ylimääräiset pois ja sytkärillä sulatus ja läjään painaminen. Sulatettu pää sulaa hieman kiinni rannekkeeseen. Pään olisi voinut myös työntää punosten alle.
Lyhyemmästä narusta jäi 5cm ja pitemmästä 30cm pätkät yli.
