Kebnekaise 7/2013
Askel kepeä kuin kauriilla
22.7.2013 Maanantai
Pakkasin lainaan saamani Fjällrävenin 55 litraisen rinkan, koska en oikein enää luottanut vanhaan jo kerran parsittuun aikoinaan Anttilasta ostettuun Jotoksen rinkkaan. Rinkalle tuli painoa 19kg, puntarina toimi vanhemmilta saatu 70-luvun henkilövaaka. Telttana toimi reissulle varta vasten ostettu Haltin Cavity 2. Teltassa on lähes olematon absidi joten rinkan ajattelin säilyttää teltan sisällä. Patjana minulla oli puhallettava ilmapatja, koska tiesin ettei Kebnekaisen juurella juuri ole kivetöntä maastoa ja kuitenkin sen verran mukavuuden haluinen olen, että ohut telttapatja sai jäädä kotiin.23.7.2013 Tiistai
Heräsin kello 7.00 ja matkaan pääsin kello 8.00. Matkalla ennen Överkalixia söin elämäni huonoimman juustohampurilaisen; sämpylät, pihvi, juusto ja normaali majoneesi ja koko kauheus lämmitetty mikrossa. Se siitä viimeisestä herkuttelusta ennen tulevaa pussikeitto+ruisleipä+vesi kuuria.Väsymys alkoi painamaan kuskin silmää kun kilometri jos toinenkin piti edetä mateluvauhtia tietyömaiden viidakossa, joten pysähdyin Puoltikasvaarassa sijaitsevaan leipomon kahvilaan. Paikan nimeä en tiedä kun kyltissä lukee vain Bageri, Cafè ja Välkommen. No eipä paikasta nimeä tarvikkaan tietää, kunhan tietää mitä asiakas voi sieltä rahalla ostaa. Valitsin vitriinistä silmämääräisesti eniten kaloreita sisältävän leivoksen ja osoitin kassaneidille sormella minkä rähmäpiirakan haluan. Lisäksi kerroin haluavani kahvin hienostuneesti ruotsiksi "kaffe okso". Kassaneiti naputteli hetken kassakonetta ja kertoi hinnaksi "Forty fifty". Ehdin jo miettiä että minkälainen nisu maksaa reilut 40 euroa? Onko leivoksen vehnä ehkä haettu asiasta tehden ko. leivoserään jostain Andien lauhkeimmilta ylängöiltä ja onko marsipaanin leiponeet kimonoon pukeutuneet geishat vai kus.. vedätetäänkö tässä suomi poikaa nyt ihan kaksin käsin. Samassa tajusin, että kruunujahan se neiti haluaa ja niitä se myös saa, Visalla.
Kiiruna |
Lompsis matkaan ja heti sain todeta, että aika paljon valuu porukkaa pois Fjällstationin suunnalta, suunnalta jossa oma maalini sijaitsi. Vastaantulijoita tervehtiessä yritin vähän pälyillä, että minkälaisessa kunnossa ihmiset palaa Kebnekaisen reissulta. Mieleenpainuvin oli heti alkumatkassa vastaan tullut tummempi kaveri jonka rinkka kenotti kierossa vasemmmalle ja lakki oikealle ja olemus oli muutenkin jotain muuta kuin särmä. Tervehtiessä kaveri ei katsonut silmiini vaan sen sijaan hänen lasittunut katse poltti rinkkani lantiovyöllä roikkuvaa ostamaani kylmää energiajuomapulloa.
Matkan aikana ohitin ryhmän ruotsalaismiehiä; pari vanhempaa sekä yksi nuorempi heppu, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanasen englanniksi. Myöhemmin sama kolmikko ohitti minut, kun loihdin retkikeittimelläni Gourmet -ateriaa.
Noin 10km vaelluksen jälkeen otin vaelluskengät pois jaloistani tarkastaakseni jalkapohjat ja huomasin, että oikeaan päkiään oli tullut pieni pikkurillinpään kokoinen rakko. Rakkolaastari päälle ja lenkkarit jalkaan, jottei aikaisemmin käyttämäni vaelluskengät enää hankaisi samaa kohtaa. Samalla vähän pyörittelin turtunutta vasenta nilkkaa.
Parit lyhyet ruokatauot ja perillä Fjällstationilla olimme yhtä-aikaa aikaisemmin tapaamani ruotsalaiskolmikon kanssa. Kello oli 1.30 kun tavoitteeni oli olla perillä ennen puolta yötä, mutta minkäs teet. Suihkuun Servicehuussiin, kuumaa vettä termospulloon respan keittimestä ja sitten telttapaikan etsintään. Tässä vaiheessa huomasin, että vasen nilkka nikotteli jo vähän enemmän, sitä kun on vuosien saatossa useampaan kertaan laiteltu paikalleen ja hommattu lekurilta tukipohjallinen ohjaamaan nilkkaa oikeaan asentoon.
Koska retkeilijöitä oli aika paljon, jouduin etsimään telttapaikkaa tovin. Lopulta löysin 200m Fjällstationilta Kebnen suuntaan polun vierestä kohdan josta edelliset telttailijat olivat siirrelleet enimmät kivet pois ja johon telttani juuri ja juuri mahtui. Alusta oli hieman kalteva, joten teltan suuaukon asetin kohti ylämäkeä ja pois päin polusta. En asettanut telttaa kokonaan kuopan pohjalle, koska ajattelin että jos jossain vaiheessa sataa vettä niin kuoppa täyttyisi hetkessä vedellä, vuoristossa kun ollaan. Ruotsalaiskolmikko seurasi perässä ja pystyttivät teltan noin 30 metrin päähän. Eivät tainneet pojat tietää, että ymmärsin jonkun sanasen ruotsia, puhelivat jotain minun teltan pystytystaidoista. Eipä tuo käyttänyt heiltä yhtään sen nopeammin, vaikka heillä oli useampi käsipari hommaa hoitamassa. Termarista kuumaa vettä pakkiin, pieni sissinötköttipurkki sekä tomaattibasilikakeittojauhe ja sitten vain odotellaan. Keitosta odotellessa tarkastin jalat ja onnekseni sain huomata ettei uusia rakkoja ollut tullut.
Uni ei tullut, adrenaliinit vai mikä lie, mutta vielä klo 3.00 katsoin kelloa enkä ollut nukkunut vielä silmäystäkään.
Matkan aikana ohitin ryhmän ruotsalaismiehiä; pari vanhempaa sekä yksi nuorempi heppu, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanasen englanniksi. Myöhemmin sama kolmikko ohitti minut, kun loihdin retkikeittimelläni Gourmet -ateriaa.
Gourmet |
Fjällstation |
Parit lyhyet ruokatauot ja perillä Fjällstationilla olimme yhtä-aikaa aikaisemmin tapaamani ruotsalaiskolmikon kanssa. Kello oli 1.30 kun tavoitteeni oli olla perillä ennen puolta yötä, mutta minkäs teet. Suihkuun Servicehuussiin, kuumaa vettä termospulloon respan keittimestä ja sitten telttapaikan etsintään. Tässä vaiheessa huomasin, että vasen nilkka nikotteli jo vähän enemmän, sitä kun on vuosien saatossa useampaan kertaan laiteltu paikalleen ja hommattu lekurilta tukipohjallinen ohjaamaan nilkkaa oikeaan asentoon.
Telttapaikka |
Uni ei tullut, adrenaliinit vai mikä lie, mutta vielä klo 3.00 katsoin kelloa enkä ollut nukkunut vielä silmäystäkään.
24.7.2013 Keskiviikko
Havahduin ääneen joka kuulosti aivan siltä kuin vangit olisivat laahautuneet pitkin tyrmän käytäviä jaloissaan ruosteiset kahleet. Silmäni avattua tajusin olevani telttassa ja muistin oitis missä olin. Katsoin kelloani ja viisarit näyttivät seitsemää eli olin nukkunut noin neljä tuntia, pois lukien se aika kun heräsin yöllä huomatakseni, että yksi ilmapatjani säiliöistä oli tyhjentynyt.Turhapa tässä enää yrittää nukkua kun aavistelin, että kahleiden ääni tuskin vähenee seuraavien tuntien aikana. Kahleiden ääni lähti Kebnekaiselle johtavasta polusta tai paremminkin kivistä joita vaelluskenkä jos toinenkin jauhoi.Nyt varsinainen matka alkoi ja ensimmäiset 5km oli helppoa ja mainitsenpa senkin, että vasen nilkka tässä vaiheessa vielä OK, peruskoulu arvosanoilla 9½. Ensimmäisen 5km aikana kuitenkin harhailin "mainstreetista" ja kulkemani polku vei alas lähelle puroa vai jokiko se nyt on (Kittelbäcken vai Giebmejohka?) joka läntistä polkua pitkin kulkiessa pitää ylittää. Joka tapauksessa reitiltä löysin kengänpohjan päkiäosan. Mietin vain, että onkohan ko. vaeltaja kääntynyt takaisin jos on huipulle ollut menossa vai onko ollut jo huipulta tulossa. Veikkaan jälkimmäistä, koska aika turta pitää kuskin olla, jos ei huomaa että osa auton pidosta ja jousituksesta jää matkalle. Tietenkin jos ei ole välineitä (teippiä, rautalankaa, pikaliimaa, narua, suutaria, jne...) matkassa jolla hajonneen kengän saisi korjattua, niin minkäs teet. Tietenkin roskan olisi voinut korjata matkaan, jos kulkija on edes huomannut sen pudonneen.
Samoihin aikoin huomasin, että lauma mummukoita oli lähtenyt myös samalle reitille. Ajattelin, että nuo eivät kyllä ikinä pääse huipulle ja jos pääsevätkin niin eivät palaa tämän auringon aikana lähtöpisteeseensä.
Kaffedalen kaukana vielä |
Ruokailun jälkeen matka jatkui ja edessä oli jyrkähkö nousu Duolbagornin ja Vierranvárrin välistä jossa polun oikealla puolella oli luminen rinne. Ajattelin, että jos lumelle pääsen, niin sitä pitkin on helmpompi nousta, koska sitten ei tarvitse varoa keikkuvia kiviä, joita koko loppumatka käytännössä oli. Jos joku on käynyt Pyhän Noitatunturilla ja kulkenut kesäreittiä eli Noitatunturin eteläpuolta niin reitti on jokseenkin samanlaista kivirakkaa, mutta Kebnekaisella paljon arvaamattomampi. Nousu Vierranvárrin päälle alkoi jo tuntua vasemman nilkan lisäksi myös kunnossa, joten päätin istahtaa Vierranvárrin
Nyt alkoi sitten lasku laaksoon joka oli ainut lasku koko matkalla Kebnekaisen huipulle. Pohjalle päästyäni muistin kuinka vihaan tulla alaspäin, koska alaspäin tuleminen ottaa melkoisesti polviin vaikkei selässä olisikaan reppua kummempaa painoa.
Laakson pohjalla oli pieni puron tapainen josta täytin juomapullot, sillä niin muutkin näytti tekevän. Hieman kyllä epäilytti ottaa vettä kyseisestä paikasta, koska ihmiset olivat kulkeneet sieltä täältä lumisen puron yli ja laakson pohjalla saattoi olla mitä tahansa valumavesiä Vierranvárrin ja Kebnekaisen suunnalta. Vähän jo väsähtäneenä kävelystä ja lyhyistä yöunista naureskelin, että jos saan tästä vedestä jonkun p*sk*taudin niin saa varmaan joku muukin, liukastellaan sitten p*sk*ssa koko sakki.
Lähdin jatkamaan nousua kohti huippua, jota ei ollut vielä näkynyt kuin kerran vilaukselta joitain tunteja aikaisemmin. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ja tunsin viillon vasemmassa nilkassa. Pitihän se arvata, sieltä se pirulainen alkaa esittelemään sarviaan. Nousin varmaan 50 metriä ja oli pakko pysähtyä, koska nilkka oli jo sen verran kipeä etten voinut laskea painoa vasemmalle jalalle juuri ollenkaan. Seuraavat 50 metriä piti nojailla keppeihin jo reilummasti ja taas piti pysähtyä. Ei tästä tule mitään ajattelin. Olen väsynyt, nilkka sökönä ja tiesin että tulevat laskeutumiset tappaa vielä polvetkin. P#rkl, periksi ei anneta ja sisulla ylöspäin kerran tänne asti on tultu. Ajattelin etten aio tehdä tästä samanlaista päiväkirjamerkintää, minkä Ilona ja Sami olivat tekemässä eli joutuvat tulemaan uudestaan kärsimään tämän kivirakan, koska huippu jää ensimmäisellä kerralla saavuttamatta. Nyt ymmärsin kuinka voimat todellakin voivat loppua tällä reissulla.
50 metriä taas kohti avaruutta ja nyt jo hengästyin hiukan sen lisäksi että nilkka oli kuin tulessa. Ei p#rkl, ei tämä tule onnistumaan millään. Mitä järkeä tulla hajottamaan nilkka tänne asti. Viimein oli pakko ottaa ensiapulaukku ja nielaista särkylääke kurkusta alas.
Onneksi olin ottanut matkaan kepit joihin nojaten pääsin huipun juurella sijaitsevien mökkien kohdalle. Kävin vain vilkaisemassa lännenpuoleista uudempaa mökkiä jonka vieressä oli huussi. Sisällä näky oli aika sanoin kuvaamaton. Hirveä roskakasa heti oven vieressä käytävällä ja sisällä kosteus oli niin huima, että ikkunat olivat huurussa ja koko kattoladoitus oli homeessa. Lompsin ulos ja samassa aloin muistelemaan, että mistähän pienestä puronnorosta hetki sitten otin vettä jotta sain särkylääkkeeni nielaistua, koska ulkona oli huussi ja tuskin sitä on aina tyhjennetty kun se täyteen on tullut. No empä jaksa liukastelua tai mitään muutakaan mahaan liittyvää nyt tässä mietiskellä vaan jatkan eteenpäin.
Jätin ruokalaukkuni ison kiven viereen vanhemman mökin kohdalle, jossa en edes viitsinyt käydä. Katselin taaksepäin hieman maisemia, jotta löytäisin takaisin laukulle huipulta palattaessa. Parit energiapatukat naamaan ja kohti huippua. Särkylääke helpotti vähän nilkkakipua, mutta hauskuus koko hommasta oli kaukana. Käytännössä kepit toimivat vasempana jalkana ja kieli puruluuna.
Vierramvaren päältä |
Ruotsalaiskolmikko oli saapunut paikalle tuntia aikaisemmin ja ihmettelivät että mikä minulla kesti. Esittelin heille turvonnutta nilkkaani ja edes harpilla ei saa niin pyöreitä silmiä kuin tällä nuorimmalla ruotsalaisella oli, joten eipä viivyttelyni syytä tarvinnut heille edes tulkata.
Reppu selästä, sommat keppeihin ja kohti huippua. Huippu oli kapeampi kuin oletin, vain muutamia kymmeniä senttejä. Jos jalka olisi jommalle kummalle sivustalle liukastunut niin se olisi ollut siinä tämä maallinen taival, joten jäärautojen vuokraus Fjällstationilta ei ehkä olisi ollutkaan huonoa idea.
Keli oli puolipilvinen, joten näkymä oli aika hurja. Aivan kuin olisi keikkunut neulan nokassa josta näkymä kantoi varmaan sadan kilometrin päähän. Pilvet tuntuivat olevan oudon matalalla, joka teki kokemuksesta vielä vaikuttavamman.
Näkymä huipulta |
Sitten lähdin vyörymään alaspäin ja huomasin, että vasen nilkka on aika huonona.. suomeksi p*skana. Laskin korkeassa polviasennossa alas lumista huipun reunaa, mutta ruotsalaiskaverukset laskivat lumisen rinteen persmäkeä. Itse en olisi tohtinut, kun kuka tietää millainen kivipiikki siellä törröttää heti lumen alla ja pahimmassa tapauksessa kassit ratkeaa tai vähintäänkin housujen persaus. Olisihan se perin ikävää jos täällä housujen persaus ratkeaisi ja loppu matkan ratkelmasta vilkkuisi kalsarit =). Liuin alas ja samalla Ilona ja Sami tulivatkin vastaan, ilmeisesti toista kertaa ei enää peräännytä. Spectacular!
Mummukatkin kävivät vuoren huiputtamassa ja vetivät bisseä huiputuksen kunniaksi. Aika hurjia muoreja. En tiedä olinko tuulen alapuolella vai aistit vain herkällä kun selvästi haistoin maltaan tuoksun sekä Baijerilaisen itärinteeltä poimitun humalan.. no ei nyt sentään... oluen minä vain haistoin ja vesi herahti kielelle. Nyt hieman harmitti, että jouduin jättämään Kiirunasta ostamani rommipullon autoon, koska pullo painoi puolisen kiloa. Tosi gramman-viilaaja-vaeltaja katkaisee hammasharjan ja puristaa hammastahnatuubista liian tahnan pois, joten ajattelin että puoli kiloa on puoli kiloa. Sami kertoi myöhemmin, että tosi grammanviilaajat jopa repivät varusteistaan turhat logot ja korvaa metalliset vetoketjujen vetimet naruilla.
Juuri kun Ilona ja Sami liukui alas huipulta, vastaan tuli ilmeisesti saksalaisperhe, joilla oli kaksi lasta mukana; tyttö ja poika. Lapset eivät varmasti olleet kuin korkeintaan 8 vuotta, joten nämä lapset eivät olleet mitään nykyajan vässykköitä. Hatun nosto!
Se siitä, puolet matkasta vielä edessä ja tiesin sen olevan yhtä juhlaa, koska alaspäinhän tullaan nopeammin. Koska ylös kipuaminen kesti kahdeksan tuntia niin alas mennään varmaan viidessä. Kuvan ottanut ruotsalaismies aikoi ehtiä vielä ennen yhdeksää Fjällstationiin tilaamaan oluen. Itse vähän epäilin, että niinköhän onnistuu koska kello oli jo ehtinyt yli neljän iltapäivällä.
Ei muuta kuin matkaan. Ilona ja Sami lyöttäytyivät mukaan tai minä heidän. Juhlat olivat aika huonot heti alusta lähtien, sillä alaspäin tuleminen otti nyt nilkan lisäksi polviin. Mihinhän jätinkään ruokalaukkuni, se oli se iso kivi, joo sehän se oli, samanlaisia kiviä vain näkyi joka paikassa. Hieman suuntimia ympäröivistä huipuista ja muistelin että kohti Duolbagornin
Mummukat olivat jo lähteneet ja ilmeisesti he jättivät pussikeittopussinsa solaan kivelle. Niin hienolta kun vielä hetki sitten tuntui, että vanhat ihmiset jaksavat nousta tänne asti, niin eivät sitten jaksa viedä roskiaan mennessään. Mielessäni mitätöin heidän suorituksen huipulle pääsystä. Asiahan on nyt niin, että kun tuonne solaan jätetään ruuantähteitä ja jätöksiä, niin kyllä sinne vähintään linnut löytävät tiensä helpon ruuan perässä ja sittenhän linnutkin jättävät jätöksensä sinne, pahimmillaan puroihin mistä juodaan. Sen pitemmittä miettimisiä lähdin kipuamaan kohti Vierramvaren huippua. Ylöspäin nouseminen tuntui huomattavasti mukavammalta kuin alaspäin meneminen. Jossain vaiheessa nousua tavoitinkin aikaisemmin lähteneet Ilonan ja Samin. Vierramvarelta laskeutuminen oli tuskaisin vaihe koko reissulla, sillä jokainen askel piti miettiä tarkkaan, sillä jokainen askel tuntui nilkassa ja polvissa. Jouduin pitämään useita taukoja ja vaikka kehoitinkin Ilonaa ja Samia lähtemään sillä he liikkuivat selvästi nopeammin, silti he jäivät odottelemaan. Saavuimme lumiselle uralle josta aikaisemmin olin noussut. Mummukat olivat joitain kymmeniä metrejä alempana. Nyt päätimme mekin laskea hieman persmäkeä. Vauhtia oli pakko jarrutella, koska rinne oli hyvin jyrkkä ja lopulta päätyisi kivikkoon, joten mihinkään vapaapudotukseen vauhtia ei kärsinyt päästä. Mäkeä laskemalla saimme mummukat kiinni. Harmi kun en ottanut niitä solaan jätettyjä ruokapusseja matkaan, jotta olisin voinut kysyä mummukoilta, että unohtivatko he nämä lähtiessään.
No matkaan ja mummukat lähtivät harhailemaan kauas vasemmalle kun polku kulki oikealle. Tylsää ja veemäistä alamäkeä joka tuntui sen verran alaraajoissa joten lisää särkylääkettä naamariin ja matka jatkuu. Parit purojen ylitykset, lukemattomat jalkojeni lepuuttelut ja lopulta Fjällstationin maston punainen lamppu näkyikin.
Puron ylitys |
Ruokailun jälkeen kömmin takaisin teltaan ja ajattelin että, rakko pitää puhkaista, koska muuten se ei ehdi parantua perjantaiksi kun silloin olisi edessä Nikkaluoktaan siirtyminen. Kaivoin esiin neulan, paperia ja desinfiointiaineen. Välittömästi kun tökkäsin neulan rakkoon rakkonestettä suihkusi metrin kaaressa, koska rakkolaastari oli venynyt kireäksi kuminauhaksi rakon päälle. Koska istuin teltan oven suulla, ensimmäinen roiskaus lensi telttaan sisälle, sitten nopeasti oikaisin koipeni pihalle, jotta loppu neste lentäisi ulos päin. Melko huvittavan näköistä kun jalasta lentää sellaisessa melkein puolen metrin kaaressa rakkonestettä sydämmen sykkeen tahtiin. Naureskelin mielessäni, että rakon puhkaisu olisi pitänyt tehdä vasta aamulla ja esitellä sitä ohi kulkeville vaeltajille jotka suuntasivat Kebnelle. Varmaan osa olisi kääntynyt samantien takaisin.
Keppeihin nojaaminenkin näemmä verotti jonkun verran, sillä kädet olivat niin turvoksissa ettei rannekello mahtunut kädestä pois. Olkoot sitten siinä ja ei muuta kuin särkylääkettä ja lihastarentouttavaa naamariin ja unta kuulaan. Lihastarentouttavia joudun napsimaan aina silloin tällöin Myotonian vuoksi ja niissä on sellainen pirullinen seikka, että ne väsyttää melkoisesti. Nyt tuo seikka ei haitannut pätkääkään, päinvastoin.
25.7.2013 Torstai
Aamulla heräsin taas vankilan käytäviltä. Nilkkaa lukuunottamatta kroppaa kivisti yllättävän vähän, mikä ilmeisesti johtui siitä että olin eilen joutunut popsimaan särkylääkkeitä kuin popcornia. Aamupalalle ravinteliin kun tuntui, että pussipuuro ei oikein maistu. Ilona ja Samikin olivat siellä niin pirteän näköisenä kuin nyt voi vain olla moisen urakan jälkeen. Aamupalan jälkeen piti palata taas nukkumaan. Uni oli aika pätkittäistä ja lopulta heräsin kun maha kaipasi murkinaa.Lompsin taas ravintolaan, jossa lounasta oltiin juuri kattamassa. Lounasta en jaksaisi odotella, joten otin reilun kokoisen voileivän ja muutaman oluen. Kävihän siinä joku ruotsalainen vääräleuka kommentoimassa ruokahaluani, leipä kuulemma oli tarkoitettu kahdelle henkilölle.
Teltalle palatessa keli oli jo aika lämmin joten avasin teltan oviaukon ja työnsin telttapatjani puoliksi pihalle. Tein pienen tieteellisen kokeenkin ja asetin pesemäni pyyhkeen ja paidat märkinä teltan päälle. Kun aurinko haihdutti vettä vaatteista niin teltan katto tuntui näistä kohtaa huomattavasti viileämmältä, kuin kohdasta jossa ei ollut märkää vaatetta. En muista ilmiön nimeä, mutta taisivat joskus testata vastaavaa juttua Myytinmurtajissakin.
Pötköttelin siinä sitten ylövartalo teltassa ja loppu kroppa ulkopuolella. Päälläni oli vain boxerit ja ajttelin ettei se ketään häiritse kun muutama muukin oli tehnyt samoin. Koska selkälihakset jumittivat jouduin ottamaan lihastarentouttavan lääkkeeni, jonka seurauksesta pian nukahdinkin.
Herätys oli melkoinen, sillä heräsin siihen että minua paleli ja oli jo yö. Mitähän ne Kebneltä yöllä palanneet vaeltajat ovat miettineet, kun lämpöä oli korkeintaan +10 astetta ja yhdestä teltasta näkyy puolialastoman miehen raajat.
26.7.2013 Perjantai
Dejavu och Bon Voyage också, tyrmäherätys. Vaelluskenkä ei mahtunut vasempaan jalkaan joten peli oli selvä.Aamupalalla käydessäni kyselin respasta, notta paljonko se helikopterikyyti Nikkaluoktaan maksaa ja milloin lähtee. 800 kruunua ja lähtö reilun tunnin kuluttua. Kiirettä pitää kun teltta oli purkamatta ja rinkka pakkaamatta, puhumattakaan siitä etten loikkinut enää nuoren kauriin tavoin. Kamat kasaan ja vauhdilla kohti helipadia. Sen verran kiirus tuli etten ehtinyt Ilonalle ja Samille jättää mitään viestiä että olen jo lähtenyt, koska olimmehan edellispäivänä sopineet että voitaisiin aamulla nähdä ennen kuin jatkamme matkaa Nikkaluoktaan.
Helikopterilla Nikkaluoktaan (Fingerpori!) |
Illaksi kotiin ja sukka jalasta, se siitä kauriin kepeydestä.
Kotosalla. Turvotus jo laskenut, mutta luut eivät näy vieläkään. |
Tarinan opetus: Kebnekaisen huipulla käynti ei ole kummoinenkaan ponnistus jos kintut ovat vain kunnossa ja malttaa edetä omaa vauhtia. Tämän vahvistaa sekin, että päällä kävi niin nuoria kuin vanhoja, laihoja kuin myös reilusti ylipainoisia. Aika moni kääntyi takaisin kesken matkaa, varsinkin Kaffedalen sola tuntui monelle olevan retken puoliväli. Ilmeisesti siinä kohtaa monelta loppui vesi, sapuska, kunto tai sitten tulivat järkiinsä. Minulle käynti huipulla oli sen verran vaativa että päätin kirjoittaa tämän blogin. Lisäksi tämä on muistutus itselleni siitä, etten mene sinne enää koskaan, en ainakaan ennen kuin saan jalkani oikeasti kuntoon.
http://www.youtube.com/watch?v=O0X-swjfA1I
VastaaPoista